”Toivottavasti nautitte näytöksistä seuraavien päivien aikana”, kuuluu toivotus Tampereen elokuvajuhlien, tutummin tunnettuna Filkkarien, avajaisnäytöksessä. Jo 45. kerran pidettävä tapahtuma potkaistaan virallisesti käyntiin keskiviikkona 4.3.2015 loppuunmyydyn salin läsnä ollessa. Tästä näytöksestä alkaa minun matkani keskellä elokuvajuhlien humua.
Ulkona sataa räntää, kun juoksen bussipysäkiltä ihmisiä vilisevään Plevnan aulaan. En näe tuttuja kasvoja, enkä tiedä minne mennä, joten istahdan aulan penkeille jännittyneenä ja pysähdyn seuraamaan ihmisiä. Puheensorina valtaa korvani. Ihmisiä tulee ja menee edes takaisin normaalia enemmän ja erityisesti lippujonoissa on ruuhkaa. Näen sinertäviä festivaalipasseja kauloissa, odottavia katseita ja Ylen videokameran pystytettynä ovelle.
Kun vihdoin näen tutunnäköisiä kasvoja, saan muuta mietittävää. Astelen porukkaan, johon kuuluu minun lisäkseni neljä henkilöä: koossa on vihdoin Tampereen elokuvajuhlien nuorisotuomaristo, johon kuuluvat minun lisäkseni Nikke Sillanpää, Tuomas Aro-Heinilä, Valtteri Luostarinen sekä Sini-ida Heiskanen. Pian meidät ohjataan Media 54 -rakennuksesta löytyvään festivaalikeskukseen, jossa saamme kaulaamme ikiomat kuvalla varustetut festaripassit ja paljon ohjeita loppuviikkoa varten. Sitten astelemmekin jo ensimmäiseen näytökseemme.
Tunnelma salissa on jännittynyt – tai ainakin itse tunnen jännityksen. Tilanne on minulle aivan uusi kaulassa roikkuvine passeineen ja koko tapahtuman luomine mahdollisuuksineen. Eteen mennessämme kukitettavaksi tunnen jopa erittäin suurta hämmästystä: miten minä, pikku tyttö, olen päätynyt tänne, keskelle suurta maailmaa? Näemme muutamia lyhytelokuvia, jotka johdattelevat tulevaan viikkoon. Osa niistä on erittäin abstrakteja.
"Elokuvat ovat taidetta", toteaa festivaalijohtaja Jukka-Matti Laakso useasti esitellessään tapahtumaa. Taiteellisuuden huomaa monesta elokuvasta jo tämän illan näytöksen aikana - tämä tuntuu siis aivan oikealta paikalta minulle. Odotan jo erittäin innolla seuraavia päiviä.
Olen koko torstain koulupäivän levoton. Kun vihdoin pääsen lähtemään koulusta ensimmäiseen arvosteltavaan näytökseen, joka on Kotimainen kilpailu 9, olen vielä aiempaa malttamattomampi.
Näytöksessä näytetään kahdeksan eri lyhytelokuvaa, joiden toteutustapa vaihtelee laidasta laitaan. Lähes puolitoistatuntinen sisältää sekä naurua että haikeaa kuvausta esimerkiksi perheriidoista.
Näytöksen jälkeen suuntaamme festivaalikeskukseen tekemään päätöstämme. Saapuessamme huone on aivan täynnä, mutta emme ehdi selvittää miksi. Päätös pelkästään ensimmäisen näytöksen top-3 lyhytelokuvista on hankala. Kaikista elokuvista löytyy omat hyvät puolensa, joiden takia ne ansaitsisivat voiton. Hetken asiaa puituamme päädymme kuitenkin lopputulokseen melko yksimielisesti.
Festaripassilla on mahdollista päästä katsomaan myös muita elokuvia tuomaroitavien lisäksi. Niinpä suuntaamme päätöksenteon jälkeen kahden muun tuomarin kanssa katsomaan Kotimainen kilpailu 5, jossa esitetään Mina Laamon mielenkiintoinen dokumentti Matka minuksi. Se kertoo bloggaajista ja harrastuksen vaikuttamisesta esimerkiksi ulkonäköpaineisiin ja jopa anoreksiaan.
Tunnelmat perjantaiaamuna matkaan lähtiessäni ovat jännittävät, sillä tiedän illalla odottavan Raatihuoneen vastaanotto. Päivämme on muutenkin pitkä: ensimmäinen arvioitava näytös Kotimainen kilpailu 10 alkaa jo 12, joten joudumme skippaamaan lopun koulupäivän. Heti näytöksen perään suuntaamme seuraavaan näytökseen, Kotimainen kilpailu 8.
Kokoonnumme näytösten jälkeen miettimään jälleen parhaimpia elokuvia näytöksistä. Näytöksissä nähtyjä helmiä nousee toisensa perään keskusteltavaksi. Itse olin täysin ihastunut Lauri Randlan ohjaamaan Sillamäeen sekä Pietari Baggen, Christer Hongiston, Inka Matilaisen sekä Elisa Ikosen animaatioon Valvoja. Päätös näytösten parhaimmistosta on melko vaikea, sillä elokuvia löytyi moneen lähtöön: olimme nähneet esimerkiksi animaatioita, erilaisia ihmissuhteita, ajankohtaisia puhuttelevia aiheita sekä vaihtelevia kuvaustyylejä.
Jätämme asiaa puituamme päätöksen vielä vähän mietintään ja suuntaamme kaikki omille teillemme pariksi tunniksi. Minä lähden kotiin laittautumaan, sillä en halua mennä kouluvaatteilla illan vastaanotolle. Raatihuoneella alkaa tapahtua jo kello 18, ja osa meistä saapuukin sinne jo ajoissa. Sinne mennessäni hieman myöhemmin jään ihailemaan raatihuonetta jo ulkopuolelle. En ole ikinä ennen käynyt sisällä, joten ihmeteltävää riittää myös siellä, sillä rakennus on koristeellinen ja kauniin vanhanaikainen. Juhlat ovat ehtineet jo hyvään vaiheeseen ja hienosti pukeutuneita ihmisiä elokuvajuhlilta on saapunut paljon paikalle. Puheensorinaa kuunnellessani mietin, kuinka oudolta jälleen tuntuu olla tällaisessa tilaisuudessa. Tarjolla on ilmaista ruokaa ja juomaa ja sekä suomalaisia että ulkomaalaisia elokuvantekijöitä pyörii ympärillä. Viihdymme paikalle saapuneiden nuorisotuomarien kanssa paikalla reilu tunnin, jonka jälkeen meidän on kiirehdittävä seuraavaan näytökseen.
Viimeinen arvioitavamme näytös Kotimainen kilpailu 11 alkaa kello 20. Jotenkin olo on haikea jo näytöksen alussa, sillä tiedän sen olevan viimeinen, joka enteilee pahasti koko tapahtuman loppua. Näytöksen jälkeen olo on kuitenkin jo parempi, sillä se oli paras kaikista näkemistämme – se kruunasi loistavasti kokonaisuuden.
Jo näytöksen jälkeen saamme nopeasti ja yksimielisesti päätettyä todennäköisen voittajan. Tästä on hyvä jatkaa seuraavana päivänä.
Lauantaina ohjelmamme on paljon vapaampi. Tapaamme festivaalikeskuksella puolen päivän jälkeen, samaan aikaan kun siellä on jälleen tarjolla naposteltavaa ja juotavaa. Puheensorinalla ja punaviinin tuoksulla täyttyvässä tilassa alamme käydä elokuvia vielä kerran läpi ja varmistamaan voittajan. Edellisen illan päätöksemme ei kuitenkaan horju.
Ilmoitamme päätöksestämme järjestäjille ja suuntaamme Tampereen yhteislukion rauhallisiin tiloihin suunnittelemaan lausuntoamme ja perusteluitamme.
Nälkä alkaa jo pian iskeä. Onneksi meille on varattu kello neljäksi ravintola Plevnaan elokuvajuhlien kustantama ruokailu. Valmistuttuamme lausuntomme osalta, lähdemme kävelemään takaisin Plevnalle. Vihdoin ravintolaan päästessämme ruokailemme tapahtuman toiminnanjohtaja Juhani Alasen sekä tuomaristoassistentti Maria Laxin kanssa. Tilauksia lähtee makkarapannusta kaikkea aina härkään asti. Itse tilaan vuohenjuustobroileria, joka osoittautuu nappivalinnaksi. Pöydässä keskustelemme tapahtumasta, alasta sekä kuvaamisesta ja pari tuntia vierähtää nopeasti.
Pian päivämme alkaa olla lopuillaan. Osa meistä lähtee jo kotiin ja osa taas katsomaan Jan Ijäksen lyhytelokuvia, mukaan lukien minä. Sen jälkeen suuntaan kotiin odottamaan palkintojen jakoa ja samalla viimeistä päivääni tuomarina.
Sunnuntaina 8.3. kertaan vielä paniikissa puheenvuoroani matkalla Plevnalle. Kello 11 alkaa kenraaliharjoitus, jossa käydään läpi tapahtuman eteneminen. Tuntia myöhemmin alkaa oikea palkintojen jako.
Näen ihmisten virtaavan 500 henkilön saliin. Viime hetken jännitys iskee, sillä tiedän nuorituomariston palkinnon jaettavan ensimmäisenä. Vaikka repliikkini on lyhyt, kertaan sitä mielessäni jatkuvasti. Onneksi saimme kuitenkin aiemmin päivällä lunttilaput, jotka otamme mukaamme eteen. Vihdoin eteen päästessämme minä pääsen aloittamaan lausuntomme. Jännitys laukeaa nopeasti edessä ja saan kunnian ojentaa kunniakirjan valitsemallemme voittajalle eli Hamy Ramezanille uskomattomasta ja puhuttelevasta elokuvasta Kuuntele. Olen erittäin tyytyväinen valintaamme.
Seuraamme loppuun palkintojen jaon ja sen jälkeisen palkittujen elokuvien näytöksen. Kiittelemme toisiamme hyvästä valinnasta ja yhteistyöstä. Sen jälkeen minun on pakko myöntää itselleni, että kaikki loppuu aikanaan – niin käy kaiken kanssa. Varmaa on kuitenkin, etten kadu päivääkään sitä, että lähdin mukaan tuomaristoon. Aivan kuin puheessamme kävi ilmi, olen kiitollinen, että nuoria on huomioitu tapahtumassa omalla tuomaristolla. Kokemus oli ainutlaatuinen ja unohtumaton, eikä vastaavanlaista tilaisuutta tule todennäköisesti enää koskaan vastaan. Suuret kiitokset kokemuksesta opettajalleni Jouni Sarpolalle, Tampereen elokuvajuhlille ja nuorisotuomaristolle!
